Melkein vuosi mennyt viime postauksesta, huhhuh! Viimeisin teksti joulukuun alussa 2019 ja kohta on lokakuu 2020. Niin se aika vain menee todella nopeaa ja puoliakaan asioista en muista mitä on tapahtunut tällä välillä. Ainakaan kauhean tarkkaan.
Hmm, parasta kai aloittaa aika lailla järjestyksessä. Vaikka alku ei mikään kauhean iloinen olekkaan ja en sitä tarkasti voi kertoa. Itseni, asian tietävien sekä siihen liittyvien vuoksi.
Joulukuun puolessa välissä ihminen johon luotin aika paljonkin, teki jotain mitä ei kenellekkään pitäisi tehdä. Onneksi ystäväni tuli hakemaan minut pois tämän henkilön luota ja en joutunut olemaan yksin paniikkini kanssa. Ja siitä alkoikin ahdistuskausi. Mutta! Sen ei saanut antaa liikaa vaikuttaa kuitenkaan, koska joulukin oli tulossa ja en halunnut monien tietävän että en voisi hyvin.
Joulu tuli ja vietin sen pääasiassa vanhemmillani Muuramessa, mutta aaton olimme vanhimman veljeni ja hänen avokkinsa luona porukalla. Synttäreitä vietettii miun luona muistaakseni ja Uuden Vuoden varmaankin juhlin kavereiden kanssa.
Tammikuun alussa aloitin piirtämisehaasteen, että jokaiselle viikolle on oma aihe. Ja alkuun se onnistuikin hyvin. Joskus puolessa välissä kuuta vasta rohkaistuin tekemään joulukuussa tapahtuneesta asiasta rikosilmoituksen, vaikka tiesinkin ettei siitä olisi mitään hyötyä.
Kävin normaalisti J-Napissa ja pyrin olemaan näyttämättä fiiliksiäni oikeastaan kellekkään, vain harvat saivat niistä kuulla tai oikeastaan joutuivat kuulemaan. Ja ei mennyt montaa viikkoa kun olin rikosilmoituksen tehnyt, katkesi lopullisesti välit kahteen ihmiseen. Toinen heistä valitsi tämän toisen, henkilön joka teki väärin. Se ei onneksi enään tunnu pahalta vaan olen ymmärtänyt, ettei hän minua elämäänsä ansaitse. Kumpikaan ei ansaitse.
Helmikuusta en muista oikeastaan mitään. Ainoastaan sen että vietin aikaa Trombissa ja J-Napissa kun pystyi. Ja piirsin tietysti viikon kuvat aina.
Maaliskuussa jatkoin piirtämistä, J-Napissa käymistä sekä Trombissa käymistä päivittäin. Siellä oli hauskaa ja sitten alkoikin Lockdownista tiedon odotus kovemmin. Ja niinhän se sitten tuli. Maaliskuun puolessa välissä. Aika ja elämä tuntui aluksi pysähtyvän.
Ei voinut mennä mihinkään, ei nähdä ihmisiä. Ryhmät ja elämä siirtyi someen. Discordissa oli ryhmiä kuten myös muualla somessa. Aloitin lenkkeilyn ja kävinkin joka toinen päivä. Kuvasin maisemia ja pyrin käymään aina eri reiteillä. Iski pieni lenssu ja lenkkeily loppui. Aloin vain pelaamaan, kävin Trombin someryhmässä/-ryhmissä ja nukuin, söin jne. En oikein jaksanut enään muuta tehdäkkään. Harvoin tuli käytyä lenkkeilemässä. Maalasin myös paljon, kiitos Trombille että sain maalausvälineitä ja Klubitalon työntekijälle viikottaisesta Skypepuhelusta. Huhtikuu ja toukokuu oli tätä samaa. Tosin toukokuussa tapahtui yksi erittäin iso muutos. Viiden vuoden jälkeen minulta loppui toimintaterapia.
Kesäkuu! Lockdown is over! Heti ensimmäisenä päivänä menin Trombiin kun vaan pääsi ja kesä alkoi suursiivouksella talven ja kevään jäljiltä. Korona-ajan jäljiltä. Mutta oli mahtavaa päästä liikkeelle, pois kotoaan, pois pienestä ympyrästä. Vaikka alkuun ahdistikin mennä linja-autoon.
Some ei kuitenkaan kokonaan jäänyt pois, vaan edelleenkin pysyy rinnalla mukana. Omalla tapaansa se on ihan hyvä. Grillailimme paljon, kävin liian vähän uimassa ja nautin ajasta pääasiassa vaikka väsyinkin. Alkuun kuuntelin kaikkia ja kuuntelin muiden murheita. Jopa niin paljon että mä meinasin lopullisesti väsähtää. Silloin opinkin sen että mun oikeasti pakko kuunnella itseäni enemmän ja oppia sanomaan joskus "Ei".
Heinäkuu saapui ja silloin pääsin jälleen hevoseläinten pariin. Aloitin myös uutta asiaa kokeilemaan, josta sitten innostuinkin. Makrame. Trombissa muutimme ilmettäkin kun meillä oli kesäsijainen. Maalasimme uutta hyllyä ja pientä järjestyksen muutosta sen vuoksi piti tehdä.
Elokuussa mulla muuttui viiden vuoden jälkeen myöskin psykiatrinen hoito. Se ei ole enään erikoispsykiatrialla vaan se siirtyi perushuollon puolelle. Sen piti alunperin muuttua kesän alussa, mutta koronasta ja voinnin valtavasta vaihtelevuudesta ei ollut vielä järkevää vaihtaa silloin.
Aloitin myös toisen ryhmän toisen vertsikan kanssa elokuun puolella, leivontaa nimittäin. Mutta se jäi omalta osaltani tauolle syyskuussa, koska päätin ottaa lomaa vihdoinkin sen jälkeen kun olin ensin koko kesän jokaisen päivän käynyt liikkeellä. "Loma" oli hyvä idea, vaikka unirytmi kääntyikin päälaelleen täysin.
Sain myös tällä viikolla kuulla ilouutisen, jota olen odottanutkin. Pääsin Suvimäen Klubitalon kautta siirtymätöihin! Alkaen ensi kuusta toukokuun puolelle.
Vaikka kuluneen vuoden aikana on ollut paljon menetyksiä, paljon surua jne, niin olen saanut uusia ihania, ihania ihmisiä elämääni. Uusia asioita, kokemuksia ja tunteita. Sain uusia ystäviä itselleni joista olen onnellinen. Joista saan olla onnellinen.
Hetkittäin tuntuu tietysti että on aivan liian rankkaa ja etten jaksaisi millään mennä eteenpäin, mutta silti pääasiassa tuntuu että elämä on menossa parempaan suuntaan. Uskon myös enemmän että mulla on mahdollisuus voida paljon paremmin ja että minäkin ansaitsen hyvää elämää itselleni. Kunnioitusta, välittämistä sekä oikeuden sanoa "Ei". Paljon on edelleen opittavaa omissa asioissa, sosiaalisessa käyttäytymisessä sekä siinä että en antaisi huonojen tai pahojen tunteiden kiusata ja hallita mua. Toki nämä asiat ovat yhteydessä toisiinsa.
Omassa fyysisessä kunnossanikin on vielä parannettavaa, mutta siinäkin menen pikkuhiljaa eteenpäin. Näin olen päättänyt. Aion pyrkiä vähentämään herkkuja, alkoholia sekä koittaa syödä terveellisempiä ruokia ja säännöllisemmin. Haluan liikkua ja päästä parempaan kuntoon. Haluaisin löytää mahdollisesti myös uuden harrastuksen josta nauttisin. Näiden lisäksi mitä minulla jo on ja mitkä ovat jääneet taakse hinnan vuoksi tms.
Haluan rakastaa itseäni ja olla minä. Tuntea itseni, omaksi itsekseni. Ja toivon muidenkin tekevän näin, sillä jokainen meistä on arvokas sellaisena kuin on. Jokainen ansaitsee hyvää, rakkautta ja ihania asioita sekä ihania ihmisiä.
Pikkuhiljaa. Pikkuhiljaa. ❤️ Jännityksellä töihin pääsyä odottaen :3
sunnuntai 20. syyskuuta 2020
"Tough times don't last. Tough people do."
maanantai 2. joulukuuta 2019
"Kolmas kerta toden sanoo!", vai miten se meni...
Jälleen on tässä kolmen kuukauden aikana tapahtunu vaikka ja mitä asioita, mutta kerron vain niistä joilla on ollut suurin merkitys elämässä, kasvamisessa ja eteenpäinmenossa.
Mulla meni useampi kuukausi tosi huonovointisena ja sit jossain vaiheessa se piti myöntää vaa itselle että nyt mennää jo ihan liia pohjalla ja siellä oltu aivan liian pitkään. Hoitaja, tt, sossu ja psykologi kera frendien huolestuvat ympärillä.
Olinhan mä siitä paljon puhunu että nyt ei mene hyvin ja voin huonosti. En tiennyt mitä olisi voinut tehdä ja mikä olisi ollut parasta. En suostunut osastollekkaan ennen kuin pitkähkön pohdinnan jälkeen vasta. Mutta jokin aika sitten vihdoin myönsin itselleni ja hoitajalleni asian oikean laidan. Kuinka huonossa kunnossa olinkaan, kuinka en enään jaksanut yksin. Myönsin tarvitsevani apua ja tukea noustakseni ylös sieltä mutaisesta kuopasta.
Hoitajani kanssa kävimme Kyllön päivystyksessä juttelemassa ja kysymässä mahdollisuudesta päästä osastolle. Psykiatrian osastolle en päässyt, mutta Kyllölle pääsin viikonlopuksi lepäilemään ja saamaan voimia. Se tuli tarpeen! Olin paljon pirteämpi ja tunsin onnellisuutta jälleen ja muutenkin fiilis oli positiivisempi. Harmituksia ja itkuja on tietysti ollut myös, mutta en ole jäänyt niihin enään niinkään vellomaan ja olen eri tavalla oppinut hyväksymään omia "vikojani".
Noin pari kolme viikkoa sitten tulikin sitten seuraava päivystyskeikka humalassa tapahtuneen paniikkikohtauksen vuoksi... Se oli pahin ikinä ja musta tuli ulos sellainen ihminen jota en olisi ikinä halunnut päästää ulos. Ihminen joka en ole minä ja jonka ulostulemista olenkin pelännyt. Mutta kiitos rakkaalle ystävälle joka oli tukena kaikesta huolimatta, soitti apua ja ei jättänyt seuraavanakaan päivänä.
Nytpähä tiiän mikä saa paniikin tulemaan ulos. Vahvemmat alkoholit. Niitä ei saisi liikoja juoda ja nopeaa.
Oon tainnut joskus ennenkin puhua että mussa on paljon eri "vikoja", mutta ehkä se ei ole huono idea niitä tässä vähän puida jälleen.
Pelkään todella helposti hylätyksi tuloa ja siksi saatan varmistella etten ole tehnyt jotain tyhmää, tai pyydellä paljon anteeksi. Saatan myös alkaa "pommittaa" joka nyt tietenkään itsessään on aika virhe ja varmasti monista todella ärsyttävää.
Olen alkanut äkämystymään paljon helpommin nykyään, tai ilmaisen sitä herkemmin. Saatan ärähtää ihan suoraan tai si saatan mielessäni kiukutella. Olen huomannut että etenkin tietyissä tilanteissa ja/tai tiettyjen henkilöiden kanssa tätä saattaa tapahtua enemmän.
Väsyn tosi helposti ja en meinaa jaksaa aina nousta aamuisin sängystä vaan joudun jopa pakottamaan itseni ylös. En jaksaisi olla aina niin reipas ja käydä ryhmissä, mutta käyn silti. Pakotan itseäni liikkeelle, koska useimmiten kuitenkin viihdyn ryhmissä ja nautin ajasta olla siellä. Ja en kuitenkaan myöskään kauheasti halua/jaksa olla kotona itsekseen. Se puuduttaa ja väsyttää myös. Välillä on hyvä antaa itsensä nukkua vain koko päivä, mutta ei aina.
Olen oppinut vihdoin sen että pitää avata suu mielellään heti kun alkaa olotila vaikuttamaan liian raskaalta ja ettei itsesyytöksiin kannata jumiutua. Asioista on hyvä jutella ja myöskin osata vaieta jos toinen ei halua ottaa vastaan itseltä apua. Silloin ei kannata siihen jäädä jumiin ja alkaa itseään satuttamaan tms.
Välillä tarvitsen myös omaa aikaa. Kuunnella musiikkia vaikka kuulokkeilla niin lujaa kun tarvii, katsoa telkkaria tai ihan vaa maata sängyssä tekemättä yhtään mitään. Aina ei pidä olla vahva ja jaksava. Välillä pitää antaa itselleen lupa rauhottua ja ladata akkuja.
Aina ei tarvitse kyetä kuuntelemaan muiden harmeja tai suruja. Tietysti haluan olla tukena ja ystävänä, mutta aina en kykene olemaan se yhtä huolehtivainen "emohahmo". Enään en suostu olemaan se roskakori johon voi heittää vain kaiken shitin. Vaikka kuinka olisin vahva ja muuta, on munkin voimat rajalliset kuitenkin.
Ettei teksti ole liian vakava loppuun asti niin on tässä välissä ollut mukaviakin hetkiä :) Esimerkiksi kävimme Kulttuuripaja Trombin kanssa Mikkelissä reissussa tutustumassa uuteen Kulttuuripajaan ja Kenkäverossa. Leivoimme pipareita vertsikoiden kanssa ja niitä olisi tarkoitus viedä lahjaksi eri psykiatrian yksiköihin ja asumisyksiköihin.
MUTTA! KAIKISTA TÄRKEINTÄ! JOULU ON TULOSSA ❤️🎄
Mulla meni useampi kuukausi tosi huonovointisena ja sit jossain vaiheessa se piti myöntää vaa itselle että nyt mennää jo ihan liia pohjalla ja siellä oltu aivan liian pitkään. Hoitaja, tt, sossu ja psykologi kera frendien huolestuvat ympärillä.
Olinhan mä siitä paljon puhunu että nyt ei mene hyvin ja voin huonosti. En tiennyt mitä olisi voinut tehdä ja mikä olisi ollut parasta. En suostunut osastollekkaan ennen kuin pitkähkön pohdinnan jälkeen vasta. Mutta jokin aika sitten vihdoin myönsin itselleni ja hoitajalleni asian oikean laidan. Kuinka huonossa kunnossa olinkaan, kuinka en enään jaksanut yksin. Myönsin tarvitsevani apua ja tukea noustakseni ylös sieltä mutaisesta kuopasta.
Hoitajani kanssa kävimme Kyllön päivystyksessä juttelemassa ja kysymässä mahdollisuudesta päästä osastolle. Psykiatrian osastolle en päässyt, mutta Kyllölle pääsin viikonlopuksi lepäilemään ja saamaan voimia. Se tuli tarpeen! Olin paljon pirteämpi ja tunsin onnellisuutta jälleen ja muutenkin fiilis oli positiivisempi. Harmituksia ja itkuja on tietysti ollut myös, mutta en ole jäänyt niihin enään niinkään vellomaan ja olen eri tavalla oppinut hyväksymään omia "vikojani".
Noin pari kolme viikkoa sitten tulikin sitten seuraava päivystyskeikka humalassa tapahtuneen paniikkikohtauksen vuoksi... Se oli pahin ikinä ja musta tuli ulos sellainen ihminen jota en olisi ikinä halunnut päästää ulos. Ihminen joka en ole minä ja jonka ulostulemista olenkin pelännyt. Mutta kiitos rakkaalle ystävälle joka oli tukena kaikesta huolimatta, soitti apua ja ei jättänyt seuraavanakaan päivänä.
Nytpähä tiiän mikä saa paniikin tulemaan ulos. Vahvemmat alkoholit. Niitä ei saisi liikoja juoda ja nopeaa.
Oon tainnut joskus ennenkin puhua että mussa on paljon eri "vikoja", mutta ehkä se ei ole huono idea niitä tässä vähän puida jälleen.
Pelkään todella helposti hylätyksi tuloa ja siksi saatan varmistella etten ole tehnyt jotain tyhmää, tai pyydellä paljon anteeksi. Saatan myös alkaa "pommittaa" joka nyt tietenkään itsessään on aika virhe ja varmasti monista todella ärsyttävää.
Olen alkanut äkämystymään paljon helpommin nykyään, tai ilmaisen sitä herkemmin. Saatan ärähtää ihan suoraan tai si saatan mielessäni kiukutella. Olen huomannut että etenkin tietyissä tilanteissa ja/tai tiettyjen henkilöiden kanssa tätä saattaa tapahtua enemmän.
Väsyn tosi helposti ja en meinaa jaksaa aina nousta aamuisin sängystä vaan joudun jopa pakottamaan itseni ylös. En jaksaisi olla aina niin reipas ja käydä ryhmissä, mutta käyn silti. Pakotan itseäni liikkeelle, koska useimmiten kuitenkin viihdyn ryhmissä ja nautin ajasta olla siellä. Ja en kuitenkaan myöskään kauheasti halua/jaksa olla kotona itsekseen. Se puuduttaa ja väsyttää myös. Välillä on hyvä antaa itsensä nukkua vain koko päivä, mutta ei aina.
Olen oppinut vihdoin sen että pitää avata suu mielellään heti kun alkaa olotila vaikuttamaan liian raskaalta ja ettei itsesyytöksiin kannata jumiutua. Asioista on hyvä jutella ja myöskin osata vaieta jos toinen ei halua ottaa vastaan itseltä apua. Silloin ei kannata siihen jäädä jumiin ja alkaa itseään satuttamaan tms.
Välillä tarvitsen myös omaa aikaa. Kuunnella musiikkia vaikka kuulokkeilla niin lujaa kun tarvii, katsoa telkkaria tai ihan vaa maata sängyssä tekemättä yhtään mitään. Aina ei pidä olla vahva ja jaksava. Välillä pitää antaa itselleen lupa rauhottua ja ladata akkuja.
Aina ei tarvitse kyetä kuuntelemaan muiden harmeja tai suruja. Tietysti haluan olla tukena ja ystävänä, mutta aina en kykene olemaan se yhtä huolehtivainen "emohahmo". Enään en suostu olemaan se roskakori johon voi heittää vain kaiken shitin. Vaikka kuinka olisin vahva ja muuta, on munkin voimat rajalliset kuitenkin.
Ettei teksti ole liian vakava loppuun asti niin on tässä välissä ollut mukaviakin hetkiä :) Esimerkiksi kävimme Kulttuuripaja Trombin kanssa Mikkelissä reissussa tutustumassa uuteen Kulttuuripajaan ja Kenkäverossa. Leivoimme pipareita vertsikoiden kanssa ja niitä olisi tarkoitus viedä lahjaksi eri psykiatrian yksiköihin ja asumisyksiköihin.
MUTTA! KAIKISTA TÄRKEINTÄ! JOULU ON TULOSSA ❤️🎄
torstai 5. syyskuuta 2019
"Never let your best friends get lonely... Keep disturbing them."
No nyt tulee ehkä hieman nopeammin uusi teksti. Vajaan parin kuukauden sisällä on aika paljon tapahtunut ja pääasiassa ei mitään kauhean ihania asioita.
Olen ollut pari kertaa about kuukauden sisällä päivystyksessä runsaan alkoholinkäytön vuoksi, joka on johtanut ahdistukseen ja jopa todella kovaan paniikkikohtaukseen.
Viimeisimmällä kerralla oltii ensin muutaman frendin kanssa Jyväskylä Pride-kulkueessa mukana ja meillä oli hyvä meininki. Sen jälkeen oli ajatus mennä frendin luokse auttaa vähän siivouksessa ja ottaa hieman alkoa, koska toisella ja uudella frendillä synttärijuhlat. Mutta juominen alkoi liian aikaisin.
Ihmisiä alkoi saapumaan ja tahti alkoi koventumaan. Tuli maisteltua hieman muitakin juomia ja alkoa alkoi olla juotuna jo aika paljon. Muisti heitteli jo ennen liikkeelle lähtöä. Lähdimme siis kahdeksan aikoihin linja-autolla kohti Ylä-Ruthia ja siellä muistan tilanneeni ensimmäisenä heti vodkapaukun (En edes pidä vodkasta 😯). Siitä seuraava muistikuva onkin että istun ulkona muiden seurassa ja seuraava että istun jonkun mukavan herran seurassa tupakalla. Jälleen on musta aukko ja sit istunkin vessanlattialla ja järkkäri kysyy tarvitsenko ambulanssia. Ja sehän soitettiin.
Sairaalalla sitten alkoikin kovempi paniikki ja aloin toimimaan tyhmästi. Häiritsin ihmisiä liikoja ja väärällä tavalla. En jäänyt sairaalaalle nukkumaan vaikka olisi voinut olla fiksuinta. Kävelin kotiin ja matkalla häiritsin ja luultavasti suututin yhtä erittäin tärkeää ihmistä. Mutta välit eivät onneksi katkenneet kuitenkaan...
Se ilta johti kuitenkin yhden toisen tärkeimmän ihmissuhteen menetykseen, mutta ymmärrän syyn hyvin. Häiritsin ja olin soitellut hälle yöllä, vaikka olimme sopineet että näin ei kävisi. Meni hetki jotta sain oikeasti kunnolla pyydettyä anteeksi häneltä ja nyt pitää antaa ajan kulua ja tilanteen rauhoittua.
Asiat joita opin tuosta illasta/yöstä on ainakin, että älä juo alkoholeja sekaisin tai ainakaan kauhean paljoa kun sulla on lääkkeet käytössä ja asia jonka olis pitäny oppia jo aikoja sitten... Mä en voi olettaa että kaikki pystyvät olemaan mun tukena, vaan sitä varten ovat ammatti-ihmiset pääasiassa. Vertaistukea saan joiltain kyllä ja tiedän että monille kavereilleni voin jutella ja avautua, mutta pääasiassa mun on alettava hoitamaan itseäni psykologilla. Ja ehkä mun on hyvä oppia olemaan paree ystävä tjtn 😅.
Kerroin edellisessä tekstissäni, että odotan Tukilinjalta päätöstä pääsystä Osloon maailmanseminaariin. Päätös oli kyllä myönteinen, mutta aivan liian pienellä summalla. Päädyttiin siihen että en ota rahaa vastaan, koska se ei olisi mihinkään riittänyt melkeinpä. Kun sain päätöksen olin jo aiemmin päivällä saanut J-Napin ja Trombin yhteisessä palloiluryhmässä paniikkikohtauksen. Juttelin toimintaterapeuttini kanssa puhelimessa ja avasin sen puhelun aikana kirjeen. Silloin tuntui kyllä pahalta, mutta puhelun loputtua murruin totaalisesti. Itkin paljon ja kovaa. Mutta yritän ajatella positiivisesti, että nyt mä pääsen katsomaan Valon Kaupungin! Vaikka reissu olisi tarpeen ollut, niin ei voi mitään....
On tässä parin kuukauden aikana muutakin ikävää sattunut, mutta totta kai myös jotain hyvääkin.
Edunvalvonta päättyi, vaikka rahojen saanti tililleni olikin aikamoinen taistelu (tuo vaikutti osittain ed mainittuun palloilussa tapahtuneeseen paniikkiin). Mutta nyt olen omien rahojen neitirouvaherramikälie😁.
Olen virallisesti jälleen lukiolainen, aikuislukiolainen ja ensimmäisen kurssin olisi tarkoitus alkaa tämän kuun lopussa. Äidinkieltä 💙 Sain jopa lukiolaiskannettavan sosiaalitoimesta. Se on suuri apu ajatellen että kirjoja tulee hommata kanssa.
Flunssasta huolimatta olen kyennyt käymään ryhmissä ja viime maanantaina kävimme Nyrölän luontopolulla. Se oli mulle eka kerta ja voin sanoa että oli kyllä ihana paikka 😍!
Anteeksi sekavuudesta ja pyrin joskus pureutumaan kunnolla epävakaan pershärön ja mun tunnemaailman aiheuttamiin hankaluuksiin. Kunhan olen valmis. Kiitos ja anteeksi!
Olen ollut pari kertaa about kuukauden sisällä päivystyksessä runsaan alkoholinkäytön vuoksi, joka on johtanut ahdistukseen ja jopa todella kovaan paniikkikohtaukseen.
Viimeisimmällä kerralla oltii ensin muutaman frendin kanssa Jyväskylä Pride-kulkueessa mukana ja meillä oli hyvä meininki. Sen jälkeen oli ajatus mennä frendin luokse auttaa vähän siivouksessa ja ottaa hieman alkoa, koska toisella ja uudella frendillä synttärijuhlat. Mutta juominen alkoi liian aikaisin.
Ihmisiä alkoi saapumaan ja tahti alkoi koventumaan. Tuli maisteltua hieman muitakin juomia ja alkoa alkoi olla juotuna jo aika paljon. Muisti heitteli jo ennen liikkeelle lähtöä. Lähdimme siis kahdeksan aikoihin linja-autolla kohti Ylä-Ruthia ja siellä muistan tilanneeni ensimmäisenä heti vodkapaukun (En edes pidä vodkasta 😯). Siitä seuraava muistikuva onkin että istun ulkona muiden seurassa ja seuraava että istun jonkun mukavan herran seurassa tupakalla. Jälleen on musta aukko ja sit istunkin vessanlattialla ja järkkäri kysyy tarvitsenko ambulanssia. Ja sehän soitettiin.
Sairaalalla sitten alkoikin kovempi paniikki ja aloin toimimaan tyhmästi. Häiritsin ihmisiä liikoja ja väärällä tavalla. En jäänyt sairaalaalle nukkumaan vaikka olisi voinut olla fiksuinta. Kävelin kotiin ja matkalla häiritsin ja luultavasti suututin yhtä erittäin tärkeää ihmistä. Mutta välit eivät onneksi katkenneet kuitenkaan...
Se ilta johti kuitenkin yhden toisen tärkeimmän ihmissuhteen menetykseen, mutta ymmärrän syyn hyvin. Häiritsin ja olin soitellut hälle yöllä, vaikka olimme sopineet että näin ei kävisi. Meni hetki jotta sain oikeasti kunnolla pyydettyä anteeksi häneltä ja nyt pitää antaa ajan kulua ja tilanteen rauhoittua.
Asiat joita opin tuosta illasta/yöstä on ainakin, että älä juo alkoholeja sekaisin tai ainakaan kauhean paljoa kun sulla on lääkkeet käytössä ja asia jonka olis pitäny oppia jo aikoja sitten... Mä en voi olettaa että kaikki pystyvät olemaan mun tukena, vaan sitä varten ovat ammatti-ihmiset pääasiassa. Vertaistukea saan joiltain kyllä ja tiedän että monille kavereilleni voin jutella ja avautua, mutta pääasiassa mun on alettava hoitamaan itseäni psykologilla. Ja ehkä mun on hyvä oppia olemaan paree ystävä tjtn 😅.
Kerroin edellisessä tekstissäni, että odotan Tukilinjalta päätöstä pääsystä Osloon maailmanseminaariin. Päätös oli kyllä myönteinen, mutta aivan liian pienellä summalla. Päädyttiin siihen että en ota rahaa vastaan, koska se ei olisi mihinkään riittänyt melkeinpä. Kun sain päätöksen olin jo aiemmin päivällä saanut J-Napin ja Trombin yhteisessä palloiluryhmässä paniikkikohtauksen. Juttelin toimintaterapeuttini kanssa puhelimessa ja avasin sen puhelun aikana kirjeen. Silloin tuntui kyllä pahalta, mutta puhelun loputtua murruin totaalisesti. Itkin paljon ja kovaa. Mutta yritän ajatella positiivisesti, että nyt mä pääsen katsomaan Valon Kaupungin! Vaikka reissu olisi tarpeen ollut, niin ei voi mitään....
On tässä parin kuukauden aikana muutakin ikävää sattunut, mutta totta kai myös jotain hyvääkin.
Edunvalvonta päättyi, vaikka rahojen saanti tililleni olikin aikamoinen taistelu (tuo vaikutti osittain ed mainittuun palloilussa tapahtuneeseen paniikkiin). Mutta nyt olen omien rahojen neitirouvaherramikälie😁.
Olen virallisesti jälleen lukiolainen, aikuislukiolainen ja ensimmäisen kurssin olisi tarkoitus alkaa tämän kuun lopussa. Äidinkieltä 💙 Sain jopa lukiolaiskannettavan sosiaalitoimesta. Se on suuri apu ajatellen että kirjoja tulee hommata kanssa.
Flunssasta huolimatta olen kyennyt käymään ryhmissä ja viime maanantaina kävimme Nyrölän luontopolulla. Se oli mulle eka kerta ja voin sanoa että oli kyllä ihana paikka 😍!
Anteeksi sekavuudesta ja pyrin joskus pureutumaan kunnolla epävakaan pershärön ja mun tunnemaailman aiheuttamiin hankaluuksiin. Kunhan olen valmis. Kiitos ja anteeksi!
perjantai 26. heinäkuuta 2019
Breathe. It's just a bad day, not a bad life.
Vuoden 2019 alku (ja 2018 loppu) oli mun ihmismuistiin elämäni onnellisinta, ihaninta sekä parasta aikaa. Sain viettää paljon aikaa hienon ihmisen kanssa ja kokea mukavia asioita. Onnistu sit kasvaa enemmänkin tunteita sekä uskalsin hänen aikana kokea ja näyttää niitä. Koin oloni hyväksi, hyväksytyksi ja turvalliseksi. Tähän sanottava että oltiin frendejä siis vain.
Mulle on aina ollu tosi hankala kokea tunteita ja etenkää kellekkään niitä näyttää saati kauheasti ilmaistakkaan. Aina piti olla iloinen ja vahva ihminen. Ei hänen kanssaan. Hänen kanssaan pystyin olemaan aito, kipeitä asioita kokenut, epävakaan pershärön ja masennuksen omaava nainen. Muistan saaneeni jopa paniikkikohtauksen hänen aikana ja hän ei jättänyt yksin.
Asiat muuttui ja tuli eka alamäki joka ei kauhean kauaa kuitenkaan kestänyt. Niitä alkoi kuitenkin tulemaan ja hajoilin useammin. Sitten tuli isompi ja sen koommin en oikeastaan häntä ole nähnyt. Ja nyt omien typerien virheiden takia olen luultavimmin ja todennäköisimmin onnistunut rikkomaan välit häneen, yhteen tärkeimmistä ihmisistä.
Erinäisistä asioita (luultavimmin jo iha parinkin vuoden aikaisetkin tapahtumat vaikuttavat) johtuen epäilen että erääseen toiseenkin ystävään välit ovat viilentyneet. Tai ainakaan emme ole kovin paljoa enään avautuneet toisillemme elämistämme tai keskustelleet kunnolla asioista. Ja kolmas ihminen suuttui asiasta jonka itse oli kussut ja alkoi syyttää mua valehtelusta ja siitä että valitan aina hänelle (koskaan hänelle asioistani avaudu jne edes...). Hän päätti sitten estää joka paikasta ja näin. Se oli siinä sitten...
Muunmuassa nuo asiat on saanu mut pohtii nykyisiä ja entisiä ihmissuhteitani, luonnettani ja miten toimin ihmisien kanssa... Esimerkiksi vähän aikaa sitten hajosin täysin ajatellessani etten voisi sanoa itsestäni että olisin luotettava, ymmärtäväinen ja että toimisin toisia kohtaan hyvin. Että huomioisin toisen tarpeita ja kuuntelisin. Nuo ovat asioita, jotka kuitenkin ovat itsellä suuressa arvossa (moni muukin asia toki...) Mutta miksi on niin että juuri niitä ihmisiä kohtaan osa noista ei toteudu? Muistelin menneitä niillä hetkillä eniten tärkeitä ihmissuhteita ja huomasin että möhlin sen yhden asian... Joten aloin miettiä että olisin aivan turha ja huono ihminen. Mutta epätavalliselta (pahoittelut sanavalinnasta) taholta tuli viestiä ja keskustelun päätteeksi kerroin hänen pelastaneen oloni ja sain sitten kuulla että en mä turha ole. Enkä mä olekkaan, mutta mulla on vain todella paljon opeteltavaa ja petrattavaa miten säilyttää välit kunnossa. Toisaalta toki enemmänhän se kertoo toisista jos ei kykene ymmärtämään, hyväksymään, kestämään tms minua, minun pommitusta, pelkoja menettämisestä ja huolia muihin ihmisiin jne. With all love! Siinä onkin yksi toinen hassu asia. Rakkaus. En siitä kyllä nyt rupea kirjoittamaan.
Okei, pitää tää päättää kuitenkin positiivisesti teksti niin 2018 loppupuolella koulun keskeytettyäni ja täällä uudellavanhalla alueella asuessani sain oikeastaan yhden frendin takasin kehen tutustuin samana vuonna kuin muutin JKL takasin, eli 2013. Vietettii enemmän aikaa yhdessä ja viestiteltiin. Ja no, edelleenkin. 😁
Olen hakenut Tukilinjalta rahoitusta Klubitalojen Maailmanseminaaria varten joka olisi Oslossa ja nyt jännään sen päätöstä! Huuuuuu!! 😂😅
Sain kesän aikana uuden järjestyksenkin tehtyä kämppään ja tykkään tästä todella paljon ❤️ Kunhan sais vielä turhuuksia pois ja muutenkin laitettua tätä fiksun näköiseksi 😄
Siitä huolimatta että oon nyt kaks (vai mennäänkö jo kolmatta) kuukautta nukkunu niin huonosti ku olla voi, olen käynyt ryhmissä ja toiminut tehdäkseni asioita. Mutta kesäflunssa iski noin pari vkoa sitten (VINKKI! Elkää peskö mattoja jos teillä kurkku jo vähän kipeänä, etenkää jos olette niinko minä eli kastutte melkee kokonaa koska se vaa on nii kivaa pestä mattoja helteellä 😂) ja siksi tullut vietettyä aikaa kotona paljon pelaamassa ja Gleetä katsoessa.
Viime keskiviikkona kyllä oli pakko lähteä liikenteeseen (Virhe! Ja ei kuitenkaan! 😅) ja käytii frendin kanssa nimmarikahveilla ensin Klubitalolla ja siitä lähdimme sitten MADille kuuntelemaan Rescue Koira-juttua ❤️🐕 ja se sai mut kiinnostuu (ja sai koirakuumeen jälleen kasvamaan) siitä. Haluaisin koiran 💙
Tämmöstä tällee "pikaisesti" ja nimiähän en mainitse 😀 Tietäjät tietää u know 😂 Näköjää alkupätkii en hymiöitä suonut. Mutta, mukavaa ja ihanaa kesää teille kaikille! Jos olette lomilla, nauttikaa, jos olette töissä nauttikaa siltikin! 💓Käykää minunki puolesta uimassa ku helteitä on! En itse vielä uskalla... 😓😂
(On aukkoja varmasti ja paljon, mutta teksti olis ollu niiiiiiii pitkä sit ja en mä ois muutenkaa uskaltana kaikkea kirjoittaa)
Mulle on aina ollu tosi hankala kokea tunteita ja etenkää kellekkään niitä näyttää saati kauheasti ilmaistakkaan. Aina piti olla iloinen ja vahva ihminen. Ei hänen kanssaan. Hänen kanssaan pystyin olemaan aito, kipeitä asioita kokenut, epävakaan pershärön ja masennuksen omaava nainen. Muistan saaneeni jopa paniikkikohtauksen hänen aikana ja hän ei jättänyt yksin.
Asiat muuttui ja tuli eka alamäki joka ei kauhean kauaa kuitenkaan kestänyt. Niitä alkoi kuitenkin tulemaan ja hajoilin useammin. Sitten tuli isompi ja sen koommin en oikeastaan häntä ole nähnyt. Ja nyt omien typerien virheiden takia olen luultavimmin ja todennäköisimmin onnistunut rikkomaan välit häneen, yhteen tärkeimmistä ihmisistä.
Erinäisistä asioita (luultavimmin jo iha parinkin vuoden aikaisetkin tapahtumat vaikuttavat) johtuen epäilen että erääseen toiseenkin ystävään välit ovat viilentyneet. Tai ainakaan emme ole kovin paljoa enään avautuneet toisillemme elämistämme tai keskustelleet kunnolla asioista. Ja kolmas ihminen suuttui asiasta jonka itse oli kussut ja alkoi syyttää mua valehtelusta ja siitä että valitan aina hänelle (koskaan hänelle asioistani avaudu jne edes...). Hän päätti sitten estää joka paikasta ja näin. Se oli siinä sitten...
Muunmuassa nuo asiat on saanu mut pohtii nykyisiä ja entisiä ihmissuhteitani, luonnettani ja miten toimin ihmisien kanssa... Esimerkiksi vähän aikaa sitten hajosin täysin ajatellessani etten voisi sanoa itsestäni että olisin luotettava, ymmärtäväinen ja että toimisin toisia kohtaan hyvin. Että huomioisin toisen tarpeita ja kuuntelisin. Nuo ovat asioita, jotka kuitenkin ovat itsellä suuressa arvossa (moni muukin asia toki...) Mutta miksi on niin että juuri niitä ihmisiä kohtaan osa noista ei toteudu? Muistelin menneitä niillä hetkillä eniten tärkeitä ihmissuhteita ja huomasin että möhlin sen yhden asian... Joten aloin miettiä että olisin aivan turha ja huono ihminen. Mutta epätavalliselta (pahoittelut sanavalinnasta) taholta tuli viestiä ja keskustelun päätteeksi kerroin hänen pelastaneen oloni ja sain sitten kuulla että en mä turha ole. Enkä mä olekkaan, mutta mulla on vain todella paljon opeteltavaa ja petrattavaa miten säilyttää välit kunnossa. Toisaalta toki enemmänhän se kertoo toisista jos ei kykene ymmärtämään, hyväksymään, kestämään tms minua, minun pommitusta, pelkoja menettämisestä ja huolia muihin ihmisiin jne. With all love! Siinä onkin yksi toinen hassu asia. Rakkaus. En siitä kyllä nyt rupea kirjoittamaan.
Okei, pitää tää päättää kuitenkin positiivisesti teksti niin 2018 loppupuolella koulun keskeytettyäni ja täällä uudellavanhalla alueella asuessani sain oikeastaan yhden frendin takasin kehen tutustuin samana vuonna kuin muutin JKL takasin, eli 2013. Vietettii enemmän aikaa yhdessä ja viestiteltiin. Ja no, edelleenkin. 😁
Olen hakenut Tukilinjalta rahoitusta Klubitalojen Maailmanseminaaria varten joka olisi Oslossa ja nyt jännään sen päätöstä! Huuuuuu!! 😂😅
Sain kesän aikana uuden järjestyksenkin tehtyä kämppään ja tykkään tästä todella paljon ❤️ Kunhan sais vielä turhuuksia pois ja muutenkin laitettua tätä fiksun näköiseksi 😄
Siitä huolimatta että oon nyt kaks (vai mennäänkö jo kolmatta) kuukautta nukkunu niin huonosti ku olla voi, olen käynyt ryhmissä ja toiminut tehdäkseni asioita. Mutta kesäflunssa iski noin pari vkoa sitten (VINKKI! Elkää peskö mattoja jos teillä kurkku jo vähän kipeänä, etenkää jos olette niinko minä eli kastutte melkee kokonaa koska se vaa on nii kivaa pestä mattoja helteellä 😂) ja siksi tullut vietettyä aikaa kotona paljon pelaamassa ja Gleetä katsoessa.
Viime keskiviikkona kyllä oli pakko lähteä liikenteeseen (Virhe! Ja ei kuitenkaan! 😅) ja käytii frendin kanssa nimmarikahveilla ensin Klubitalolla ja siitä lähdimme sitten MADille kuuntelemaan Rescue Koira-juttua ❤️🐕 ja se sai mut kiinnostuu (ja sai koirakuumeen jälleen kasvamaan) siitä. Haluaisin koiran 💙
Tämmöstä tällee "pikaisesti" ja nimiähän en mainitse 😀 Tietäjät tietää u know 😂 Näköjää alkupätkii en hymiöitä suonut. Mutta, mukavaa ja ihanaa kesää teille kaikille! Jos olette lomilla, nauttikaa, jos olette töissä nauttikaa siltikin! 💓Käykää minunki puolesta uimassa ku helteitä on! En itse vielä uskalla... 😓😂
 |
| Lehtisaaressa heitin talviturkin poies 💓 |
keskiviikko 27. helmikuuta 2019
NO. Is a full sentence.
About pari viikkoa nyt takana jotka olleet henkisesti raskaita ja joiden aikana olen joutunut tekemään jotain mitä en ole tottunut ja heräilemään huomaamaan että mussa on tapahtunut asioita joita en haluaisi, teen asioita joita en haluaisi ja koen asioita eri tavalla (raskaammin ja nopeammin väsyttävämmin).
Noin pari viikkoa sitten läheiselle ihmiselle sattui jotain pahaa/vakavaa joka iski omiin tunteisiin todella lujasti ja lähelle omaa sydäntä. Olin jatkuvasti huolissani hänestä, hänen voinnistaan ja koin että mun on oltava hänen tukenaan. Koin sen oikeastaan velvollisuudekseni jopa.
Olin huolissani, surullinen, peloissani ja jopa vihainen. Olen edelleenkin jonkin verran. Huolissani siitä kuinka hän jaksaa. Surullinen että joku saattoi tehdä niin hänelle. Peloissani että hän tekisi itselleen jotain, koska tuntee asioita kuitenkin hyvin voimakkaasti. Vihainen henkilölle joka asian teki ja itselleni koska en kykene olemaan niin paljoa tukena tai apuna kuin itse kokisin tarvittavaksi.
Sellaisesta asiasta huolehtiminen toi mun omaa elämää mielee ja se vei omalla tapaa jo voimia itsessäänkin, mutta enimmäkseen se aiheutti mussa kuitenkin jotain muuta. Jotain jota en koskaan ennen ollut huomannut tai kokenut.
Viime viikolla erään ryhmän jälkeen en kokenut tunteita joita koen normaalisti vaikka olisi kuinka huono olla. Esimerkiksi juttelin ystävän kanssa puhelimessa ja aina on kuitenkin hauskaa jutella hänen kanssaan vaikka olo olisi muuten kuinka kurja. En kokenut sitä iloa ja onnellisuutta lainkaan. Ajatukset ja tunteet olivat totaalisesti varattuja ed. mainittuun henkilöön.
Juttelin ystävän kanssa asiasta ja hänen kanssa keskustellessa aukesi se että alan olla, tai oikeastaan olin jo ihan omilla rajoillani voimien suhteen ja en ollut huolehtinut lainkaan omasta jaksamisestani. Olin antanut ja käyttänyt kaiken voiman henkilöstä huolehtimiseen ja siihen että en tuo hänelle, tai oikeastaan muillekkaan, julki sitä mitä tunnen sisälläni. Kuitenkin aikalailla jokainen ilta meni kotona erittäinkin matalalla olevissa tunteissa. Äksyilin, itkeskelin ja olin murtunut parille ystävistäni. Purin heihin oloani ja toinen heistä sai mut kertomaan mun rajojen tulleen vastaan, vaikka se on aina ollut mulle todella hankalaa ja se sattui jo itsessään sanoa.
Tietyllä tapaa rajan vastaan tulemisen kertomisesta helpotti, mutta samaan aikaan koin oloni todella syylliseksi siitä että en kyennyt pitämään lupaustani. Lupausta siitä että hän voi tulla puhumaan ja kertomaan asiasta mulle ja mä kuuntelen häntä. Että mä välitän hänestä ja hän on tärkeä. Koin pettäneeni lupaukseni ja todella vahvasti.
Hän oli ymmärtäväinen ja ei lähtenyt tuomitsemaan mun kokemuksia ja mun päätöstäni ottaa hieman takapakkia itseni takia. Vaikkakin mielestäni hän teki isohkon virhepäätöksen jonki aikaa sen jälkeen kun takapakin otin. (Se lisäsi mun syyllisyydentuntoa entisestään.)
Asiaan liittyen tuli taukoa oikeastaan tiistain jälkeen viikon ajaksi. Sinä aikana koin todella paljon yksinäisyyden tunnetta, haikeutta, itseinhoa ja monia muita ilkeitä tunteita joita purin sitten ystäviin. Varmasti on ollut joitain hyviä hetkiä tuon viikon ajalta, mutta ikävä kyllä en oikein saa niitä mieleeni.
Yksi asia joka iski pientä ahdistusta, oli se että yhdessä ryhmässä sain pallosta aika kovan iskun korvaani. Aloin voimaan hieman heikosti, mutta yritin kyetä toimimaan vielä maalivahtina ja uudelleen maalintekoyritys samalta sai mut pakenemaan pois maalista. Kokeilin hetken breikin jälkeen pienen hetken olla maalissa vielä kyllä, mutta jonkinmoinen pallokammo siitä pääsi kuitenkin tulemaan. Joka on outoa, yleensä mulla ei ole väliä kuinka kovaa isku tulee.
Maanantaina mulla oli ensimmäinen psykologikäynti J-Napissa ja sen jälkeen olo oli hyvin hämmentävä ja vähän (ellei enemmänkin ^^") sekavahko. Ajatukset ei meinannu oikein enään pysyä kasassa ja muutenkin olin jo todella väsynyt. Sain mun lempipelikoneen (Nintendo Switch) ja aloin pelaamaan sen käsikonsolimahdollisuudella. TV vapautui ja menin laittamaan konetta siihen kiinni kun onnistuin tekemään jotain joka aiheutti sen että sulake paloi/meni pois päältä ja luulimme että TV meni rikki ja sitten aloin stressaamaan siitä että hajoitin sen, PS4:sen, Switchin ja mitä kaikkea. Se pelotti ja ahdisti todella paljon ja yksi henkilö lietsoi sitä, se johti siihen kaiken muun lisäksi että aloin olemaan vihainen ja ärtyilemään paljon. Itkin tunnin ennen kuin sain nukahdettua.
Tiistaina aamulla sitten heräsin siihen että alussa ollut asia palasi pintaan ja se iski taas ne aiemmat olotilat päälle, ei onneksi kyllä niin pitkäksi aikaa kuin pelkäsin. Mutta olin koko päivän todella väsyny ja myöhästyin jopa yhdestä tapaamisesta. Yksi mukava asia sinä päivänä kyllä tapahtui, mutta iltaa kohden olotila alkoi olla itkuinen, vihainen ja todella uupunut.
Tänään oli ensin toimintaterapia ja kävimme hieman shoppailemassa ja sitten Vaffelissa kahvilla. Oli mukava vaihtelu peruskäynteihin verrattuna mitä ollut nyt paljon ja sen jälkeen ei ollut enään voimia lähteä taiteilemaan lainkaan. En löytänyt mieltä siihen myöskään lainkaan. Päädyin pelaamaan J-Nappiin ja siellä vierähtikin aikaa suhteellisen paljon. Se oli aika rentouttavaa. Tehdä jotain mistä nauttii ja mikä hiljentää muita ajatuksia. Sitten päädyimme ystävän kanssa hieman kiertelemään kauppoja ja sitten tulikin veli vaimoinensa käymään ja pelastamaan mun illan ruokailun ^^"
Saa nähdä mitä loppuviikko tuo tullessaan, pieni pelko on että ei kauheasti ainakaan mitään hyvää oloa. Kunhan edes joitain pilkahduksia siellä täällä ☀️. Huominen tulee olemaan ainakin hieman rankka...
En kerro alkutekstin tapahtumasta enempiä ja toivon että tämä ei nyt herätä kenessäkään mitään pahaa mieltä...
Kiitos ja anteeksi näille henkilöille jotka ovat joutuneet kestää mua pikkasen (paljon) enemmän. ❤️
Noin pari viikkoa sitten läheiselle ihmiselle sattui jotain pahaa/vakavaa joka iski omiin tunteisiin todella lujasti ja lähelle omaa sydäntä. Olin jatkuvasti huolissani hänestä, hänen voinnistaan ja koin että mun on oltava hänen tukenaan. Koin sen oikeastaan velvollisuudekseni jopa.
Olin huolissani, surullinen, peloissani ja jopa vihainen. Olen edelleenkin jonkin verran. Huolissani siitä kuinka hän jaksaa. Surullinen että joku saattoi tehdä niin hänelle. Peloissani että hän tekisi itselleen jotain, koska tuntee asioita kuitenkin hyvin voimakkaasti. Vihainen henkilölle joka asian teki ja itselleni koska en kykene olemaan niin paljoa tukena tai apuna kuin itse kokisin tarvittavaksi.
Sellaisesta asiasta huolehtiminen toi mun omaa elämää mielee ja se vei omalla tapaa jo voimia itsessäänkin, mutta enimmäkseen se aiheutti mussa kuitenkin jotain muuta. Jotain jota en koskaan ennen ollut huomannut tai kokenut.
Viime viikolla erään ryhmän jälkeen en kokenut tunteita joita koen normaalisti vaikka olisi kuinka huono olla. Esimerkiksi juttelin ystävän kanssa puhelimessa ja aina on kuitenkin hauskaa jutella hänen kanssaan vaikka olo olisi muuten kuinka kurja. En kokenut sitä iloa ja onnellisuutta lainkaan. Ajatukset ja tunteet olivat totaalisesti varattuja ed. mainittuun henkilöön.
Juttelin ystävän kanssa asiasta ja hänen kanssa keskustellessa aukesi se että alan olla, tai oikeastaan olin jo ihan omilla rajoillani voimien suhteen ja en ollut huolehtinut lainkaan omasta jaksamisestani. Olin antanut ja käyttänyt kaiken voiman henkilöstä huolehtimiseen ja siihen että en tuo hänelle, tai oikeastaan muillekkaan, julki sitä mitä tunnen sisälläni. Kuitenkin aikalailla jokainen ilta meni kotona erittäinkin matalalla olevissa tunteissa. Äksyilin, itkeskelin ja olin murtunut parille ystävistäni. Purin heihin oloani ja toinen heistä sai mut kertomaan mun rajojen tulleen vastaan, vaikka se on aina ollut mulle todella hankalaa ja se sattui jo itsessään sanoa.
Tietyllä tapaa rajan vastaan tulemisen kertomisesta helpotti, mutta samaan aikaan koin oloni todella syylliseksi siitä että en kyennyt pitämään lupaustani. Lupausta siitä että hän voi tulla puhumaan ja kertomaan asiasta mulle ja mä kuuntelen häntä. Että mä välitän hänestä ja hän on tärkeä. Koin pettäneeni lupaukseni ja todella vahvasti.
Hän oli ymmärtäväinen ja ei lähtenyt tuomitsemaan mun kokemuksia ja mun päätöstäni ottaa hieman takapakkia itseni takia. Vaikkakin mielestäni hän teki isohkon virhepäätöksen jonki aikaa sen jälkeen kun takapakin otin. (Se lisäsi mun syyllisyydentuntoa entisestään.)
Asiaan liittyen tuli taukoa oikeastaan tiistain jälkeen viikon ajaksi. Sinä aikana koin todella paljon yksinäisyyden tunnetta, haikeutta, itseinhoa ja monia muita ilkeitä tunteita joita purin sitten ystäviin. Varmasti on ollut joitain hyviä hetkiä tuon viikon ajalta, mutta ikävä kyllä en oikein saa niitä mieleeni.
Yksi asia joka iski pientä ahdistusta, oli se että yhdessä ryhmässä sain pallosta aika kovan iskun korvaani. Aloin voimaan hieman heikosti, mutta yritin kyetä toimimaan vielä maalivahtina ja uudelleen maalintekoyritys samalta sai mut pakenemaan pois maalista. Kokeilin hetken breikin jälkeen pienen hetken olla maalissa vielä kyllä, mutta jonkinmoinen pallokammo siitä pääsi kuitenkin tulemaan. Joka on outoa, yleensä mulla ei ole väliä kuinka kovaa isku tulee.
Maanantaina mulla oli ensimmäinen psykologikäynti J-Napissa ja sen jälkeen olo oli hyvin hämmentävä ja vähän (ellei enemmänkin ^^") sekavahko. Ajatukset ei meinannu oikein enään pysyä kasassa ja muutenkin olin jo todella väsynyt. Sain mun lempipelikoneen (Nintendo Switch) ja aloin pelaamaan sen käsikonsolimahdollisuudella. TV vapautui ja menin laittamaan konetta siihen kiinni kun onnistuin tekemään jotain joka aiheutti sen että sulake paloi/meni pois päältä ja luulimme että TV meni rikki ja sitten aloin stressaamaan siitä että hajoitin sen, PS4:sen, Switchin ja mitä kaikkea. Se pelotti ja ahdisti todella paljon ja yksi henkilö lietsoi sitä, se johti siihen kaiken muun lisäksi että aloin olemaan vihainen ja ärtyilemään paljon. Itkin tunnin ennen kuin sain nukahdettua.
Tiistaina aamulla sitten heräsin siihen että alussa ollut asia palasi pintaan ja se iski taas ne aiemmat olotilat päälle, ei onneksi kyllä niin pitkäksi aikaa kuin pelkäsin. Mutta olin koko päivän todella väsyny ja myöhästyin jopa yhdestä tapaamisesta. Yksi mukava asia sinä päivänä kyllä tapahtui, mutta iltaa kohden olotila alkoi olla itkuinen, vihainen ja todella uupunut.
Tänään oli ensin toimintaterapia ja kävimme hieman shoppailemassa ja sitten Vaffelissa kahvilla. Oli mukava vaihtelu peruskäynteihin verrattuna mitä ollut nyt paljon ja sen jälkeen ei ollut enään voimia lähteä taiteilemaan lainkaan. En löytänyt mieltä siihen myöskään lainkaan. Päädyin pelaamaan J-Nappiin ja siellä vierähtikin aikaa suhteellisen paljon. Se oli aika rentouttavaa. Tehdä jotain mistä nauttii ja mikä hiljentää muita ajatuksia. Sitten päädyimme ystävän kanssa hieman kiertelemään kauppoja ja sitten tulikin veli vaimoinensa käymään ja pelastamaan mun illan ruokailun ^^"
Saa nähdä mitä loppuviikko tuo tullessaan, pieni pelko on että ei kauheasti ainakaan mitään hyvää oloa. Kunhan edes joitain pilkahduksia siellä täällä ☀️. Huominen tulee olemaan ainakin hieman rankka...
En kerro alkutekstin tapahtumasta enempiä ja toivon että tämä ei nyt herätä kenessäkään mitään pahaa mieltä...
Kiitos ja anteeksi näille henkilöille jotka ovat joutuneet kestää mua pikkasen (paljon) enemmän. ❤️
maanantai 10. joulukuuta 2018
"Pääsen eteenpäin pieninkin askelin"
 |
| Tätä tarvii tuskin edes avata ;) |
 |
| Tämän vuoden kuusenkoristus <3 |
 |
| Tonttuja mun kotonani <3 |
 |
| Nuortentalo Katutasolta kuvattu seinä joka aina on totta <3 |
Koulussa sujui hyvin, yhtä tilannetta lukuunottamatta joka musersi vähäsen. Harkka alkoi viikolla 40 ja olin kaksi ekaa viikkoa Laurin Tuvalla, jonka jälkeen vaihdoin Huhtasuon Palvelutaloon matkan vuoksi. Laurin Tupa oli kyllä aivan ihana paikka ja siellä oli kyllä mukavaa.
Huhtiksella sit taas en oikein tuntenut ensinnäkään kuuluvani sinne tai edes alalle ja sitten otin asiat aika raskaasti, koska sain kuulla syytöksiä että tapan ihmisen. Voi toki olla että en olisi tuota saanut sanoa, mutta no... Meni jo. Se kuitenkin sattu ja en kyennyt enään jäämään sinä päivänä sinne. Enkä enään muutenkaan menemään. Vasta viikon kuluttua kun opettaja oli ilmoittanut etten enään tulisi, vein avaimen Nilpun tukemana sinne. Noin viikon ennen sitä kävin koululla keskeyttämässä opinnot ja siitä taisikin sitten alkaa tietynlainen alamäki.
Aloin taas käymään eri ryhmissä. J-Napissa, Trombin Nuorten ryhmässä sekä Kuvisryhmässä. Muutin Kypärämäkeen pois Pupuhuhdasta 29.10. vihdoinkin ja olin todella onnellinen siitä! Siltikin alkoi tuntumaan että nyt mennään ja lujaa alaspäin, huonoon suuntaan jnejnejne.
Ensin alkoi fyysinen kunto hajoilemaan; selkä, polvet, suu ja pää. Sitten aloinkin nukkumaan todella huonosti, neljän aikaan ehkä just just uni. Silti kävin paikoissa, mutta saatoin nukkua muina päivinä sitten melkein koko päivän. Iltapäivästä ylös ja tietokoneelle, kunnes taas kokeilemaan ajoissa saada unta. Ja vitut.
Tuohon luultavasti vaikutti ainakin ne, että yksi ihminen josta oli tullut todella tärkeä ja iso osa elämää sekä tunteita alkoi etääntymaan, (Mistä lie syystä, dunno.) koulun keskeytys ja/tai sen käyminen liian lujaa kuitenkin, rutiinin katoaminen. Siksi olenkin nyt keskustellut hoitotahojen ja sossuni kanssa josko haettaisiin hommia ja tulemmekin kokeilmaan sosiaalihuoltolain mukaista työtoimintaa uudelleen ja jos pääsisin esimerkiksi vaikka päiväkotiin. Pääsisin kokeilemaan vähän alaa jolle haaveilen pääseväni.
Kypärämäessä olenkin nähnyt ainakin vähän enemmän entistä luokkatoveria ja olin hänen pikkujouluissaan, jotka olikin mun elämäni ekat. Hauskaa oli ja viihdyin siellä todella hyvin! Tuli myös tutustuttua uusiin ja uudempiin kavereihin/ystäviin paremmin.
Niidenkin jälkeen on ollut joitain juttuja, mutta isoin asia on viime viikonloppuna tapahtunut "katoaminen". En aio avata asiaa oikeastaan muuta kuin sen, että olin kaverilla ja akku oli loppunut huomaamatta puhelimesta ja koska oli mukavaa en edes tajunnut kaivata puhelintani koko aikana, vaikka aina se mulla on melkein kädessä.
Tämä viikonloppu opetti mulle tosi paljon mun piiristäni. Tosi usein koen olevani yksin ja yksinäinen. Ajattelen ettei minusta välitetä ja olen vain se sama vanha roskakori jnejnejne, mutta ystävien ja perheen huoli opetti kuinka väärässä mä oonkaan ollut! Ihmiset välittää ja paljon kuitenkin. Tosi huonolla ja äärimmäisellä tavalla mä sen opin, mutta opin kuitenkin.. Anteeksi teille kaikille jotka jouduitte huolestumaan ja kiitos todella paljon huolenpidosta ja siitä rakkaudesta jonka tänäänkin sain osakseni.
Eräs entisestä elämästäni ihminen otti yhteyttä ja se sai mut musertuu muistojen alle ja ne kivut mitä silloin tunsin kun hän mua satutti alkoivat tuntumaan uudelleen yhtä lujana kuin silloin. Pidin siitä huolimatta mukavan päivän, mutta matkalla kotiin ne kaikki kivut alkoivat ottaa minusta vallan. Ilmoitin facessa että pidän taukoa maailmasta vähän aikaa ja se herätti heti huolta ihmisissä.
Itkin ja lujasti kotonani pimeässä sekä aina kun kävin pihalla tupakalla, pohdin typeriä asioita kunnes yhtäkkiä mulla pää vain selkiytyi, kiitos ainakin yhdelle ihmiselle siitä. Paljon!
Aloin yhtäkkiä tiskaamaan ja muutenkin vähän siivoilemaan ja musiikeista mulla soi pääasiallisesti You haven't seen the last of me. Ja niin se on! Mä nousen kuitenkin aina. Aina siitä paskasta joka tuntuu kaatuvan mun päälle. Epävakauskin on kyllä kiva asia, siksi linkkaan kolme biisiä tähän jotka sopii niin minuun (on muitakin, mutta ne nyt sopii ainakin tänhetkisesti ja etenkin jos niitä yhdistelee)
Biisit:
Mulle käy - Ella Lymi: https://www.youtube.com/watch?v=NRKGBfDqAsQ
Rakkauden haudalla - Jonna Tervomaa: https://www.youtube.com/watch?v=AmP6csMZke8
Ingrid - Johanna Kurkela: https://www.youtube.com/watch?v=vbQXQtQAIms
Kiitos teille kaikille rakkaille, ihanille ihmisille ❤️ Kun jaksatte tällaista mun sekoilua ja muuta! Olette mulle oikeasti todella rakkaita vaikka välillä ellen iha liian useinkin unohda sitä näyttää ja sanoa. Pyydän vahvasti kärsivällisyyttä mun suhteen, vaikka varmasti se saattaa välillä olla teillä ihan oikeasti tosi tiukilla ^^" Olen pahoillani siitä ^^"
Mutta hei! Joulu on tulossa! Enään 14/13 päivää! ❤️🎄
sunnuntai 16. syyskuuta 2018
"Oma tieni"
Nyt on yli kuukausi käyty koulua ja matkaan on mahtunut oikeastaan vähän vaikka ja mitä!💗
Tapasin uudelleen entisen luokkakaverin, kenen kanssa nyt ollaan oltu yhteydessä paljon ja tunteita on kasvanut 😅 Yksi syy sille, miksi olen onnellisempi ja sen onnellisuuden voimilla olen pystynyt käymään koulua, vaikka lopetusaikeita ollut monia.
On panikoitu, laskettu matikkaa ja nyt jopa piikitetty. En onneksi kyllä itse siihen joutunut, koska sain puolestani ottamaan henkilön. Pelkään ihan hirveästi piikkejä ja meinasinkin saada aika pahan paniikkikohtausken päälleni, onneksi se ei kerennyt tulla. Onneksi luokka on aivan ihana ja kaikki tukevat toisiaan!
Yksi asia jonka haluaisin tässä ottaa esiin on juttu jonka eilen huomasin sekä äitini ja ystäväni myös. Masennuksen vaikutusta ulkonäkööni ja kuntoutumisen tietä (tietä olen käynyt edellisissä teksteissä, niin en niihin rupea täysin paneutumaan). En palaa Rautalammin aikaan, vaikka se on iso syy myös miksi tuli masennusta ja muuta. Mutta aloitetaan vuodesta 2013, kun muutin Jyväskylään.
Asuin ensin keskustassa, jonka jälkeen sain asunnon Häkkisentieltä Keljonkankaalta. Sieltä tie oli pitkä ja liukas talvella. Ja todella pelottava. Paikka oli pimeä ja siellä oli vaikka millaista porukkaa.
Seuraavassa tekstissä sitten paljastan asian, jota olen odottanut ja joka vihdoin tulee toteutumaan toivon mukaan! ❤️ Ja tämäkin oli hyvin tälläinen pintaraapaisu vain.
Tapasin uudelleen entisen luokkakaverin, kenen kanssa nyt ollaan oltu yhteydessä paljon ja tunteita on kasvanut 😅 Yksi syy sille, miksi olen onnellisempi ja sen onnellisuuden voimilla olen pystynyt käymään koulua, vaikka lopetusaikeita ollut monia.
On panikoitu, laskettu matikkaa ja nyt jopa piikitetty. En onneksi kyllä itse siihen joutunut, koska sain puolestani ottamaan henkilön. Pelkään ihan hirveästi piikkejä ja meinasinkin saada aika pahan paniikkikohtausken päälleni, onneksi se ei kerennyt tulla. Onneksi luokka on aivan ihana ja kaikki tukevat toisiaan!
Yksi asia jonka haluaisin tässä ottaa esiin on juttu jonka eilen huomasin sekä äitini ja ystäväni myös. Masennuksen vaikutusta ulkonäkööni ja kuntoutumisen tietä (tietä olen käynyt edellisissä teksteissä, niin en niihin rupea täysin paneutumaan). En palaa Rautalammin aikaan, vaikka se on iso syy myös miksi tuli masennusta ja muuta. Mutta aloitetaan vuodesta 2013, kun muutin Jyväskylään.
Asuin ensin keskustassa, jonka jälkeen sain asunnon Häkkisentieltä Keljonkankaalta. Sieltä tie oli pitkä ja liukas talvella. Ja todella pelottava. Paikka oli pimeä ja siellä oli vaikka millaista porukkaa.
 |
| 2013 Häkkisentie |
Kävin Talouskoulua ja mulla tuli sellainen parin viikon tauko siihen, koska en kyennyt käymään. Sain kuitenkin jatkaa ja sen loppuun, kunhan kävisin jokapäivä. Onnistuin siinä onneksi! Se oli kuitenkin vain puolen vuoden koulutus.
Olin silloin kyllä laihempi, mutta en ollut kovin hyväkuntoinen ja kuten kuvasta huomaa en ollut kauhean iloinen ja terveenoloinen. Inhosin itseäni ja en olisi jaksanut enään mitään. Sinnittelin vain, koska oli pakko.
2014 syksyllä aloitin tosiaan sitten nuorten puolella Lähihoitajaopinnot, jossa olin kirjoilla parisen viikkoa. En kyennyt siihen vielä ja sitten se aika menikin kotona maatessa ja muuttaessa. Olisinkohan silloin muuttanut Lotilantielle, kyllä. Keväällä sitten taas takaisin Kotitalousoppilaitokseen ja Kotityö- ja puhdistuspalvelujen puolelle.
Tapasin tyyppejä ja juominen tuli vahvasti takaisin. Tuli pakkomuuttokin ja päädyin Keltinmäkeen. Se oli erittäin iso ja paha virhe. Koulu alkoi jäämään, alkoholi alkoi tulla peliin vieläkin vahvempana. Tiputtauduin koulusta ja olin joko todella paljon yksin, katsoin leffoja ja mässäsin tai sitten olin kaverin kanssa juomassa. Kämppä oli huonolla tolalla koko ajan ja kun sanon huonolla, niin tarkoitan että todella, todella huonolla tolalla.
Kuten huomaa, lihominen on alkanut ja pienestä hymystä huolimatta en ainakaan itse näe silmissäni iloa. (tykkään tosin hiuksistani tässä 😅) Iho on aika kalvakka/harmahtava.
2015 keväällä sitten tajuisn tosiaan hakea apua ja nyt eletään vuotta 2018. Kävin Kuntoutustutkimuslaitoksen läpi, asuin Psykiatrian liikkuvan kuntoutuksen yksikössä ja nyt asun Pupuhuhdassa iteksiäni. Edelleen näen toimintaterapeuttia ja hoitajia, mutta olen kuitenkin paremmassa kunnossa vaikka aina hetkittäin iskeekin aivan hirveät tunneaallot ymstms päälle. Niistäkin selvitään ja on selvitty!
Tämän kuvan ottamisesta ei ole hirveän kauaa, olin menossa kouluun. Lihominen on toki iso huomattava asia, jonka haluankin kyllä muuttaa. Se onkin seuraava askel pikkuhiljaa tässä. Mutta olen paljon onnelisempi, hiukset ovat ainakin vähän paremmassa kunnossa ja iho ei ole niin harmaa enään. Silmänikin loistavat enemmän.
Paljon on joutunut töitä tekemään ja yksin en olisi piystynytkään saamaan itseäni kuntoon. Ilman kaikkia ihmisiä, jotka on ollut tässä matkan varrella ja ketkä vielä ovat, niin ilman heitä en olisi näin pitkällä! 😊 En olisi koulussa, en onnellinen ja ihastunut 😊😄❤️ Enkä olisi koskenut piikkeihin ja en jaksaisi joka aamu nousta kuudeksi/seitsemäksi.💉
2014 syksyllä aloitin tosiaan sitten nuorten puolella Lähihoitajaopinnot, jossa olin kirjoilla parisen viikkoa. En kyennyt siihen vielä ja sitten se aika menikin kotona maatessa ja muuttaessa. Olisinkohan silloin muuttanut Lotilantielle, kyllä. Keväällä sitten taas takaisin Kotitalousoppilaitokseen ja Kotityö- ja puhdistuspalvelujen puolelle.
Tapasin tyyppejä ja juominen tuli vahvasti takaisin. Tuli pakkomuuttokin ja päädyin Keltinmäkeen. Se oli erittäin iso ja paha virhe. Koulu alkoi jäämään, alkoholi alkoi tulla peliin vieläkin vahvempana. Tiputtauduin koulusta ja olin joko todella paljon yksin, katsoin leffoja ja mässäsin tai sitten olin kaverin kanssa juomassa. Kämppä oli huonolla tolalla koko ajan ja kun sanon huonolla, niin tarkoitan että todella, todella huonolla tolalla.
 |
| 2014 Helokantie |
2015 keväällä sitten tajuisn tosiaan hakea apua ja nyt eletään vuotta 2018. Kävin Kuntoutustutkimuslaitoksen läpi, asuin Psykiatrian liikkuvan kuntoutuksen yksikössä ja nyt asun Pupuhuhdassa iteksiäni. Edelleen näen toimintaterapeuttia ja hoitajia, mutta olen kuitenkin paremmassa kunnossa vaikka aina hetkittäin iskeekin aivan hirveät tunneaallot ymstms päälle. Niistäkin selvitään ja on selvitty!
 |
| 2018 Pupuhuhdantie |
Paljon on joutunut töitä tekemään ja yksin en olisi piystynytkään saamaan itseäni kuntoon. Ilman kaikkia ihmisiä, jotka on ollut tässä matkan varrella ja ketkä vielä ovat, niin ilman heitä en olisi näin pitkällä! 😊 En olisi koulussa, en onnellinen ja ihastunut 😊😄❤️ Enkä olisi koskenut piikkeihin ja en jaksaisi joka aamu nousta kuudeksi/seitsemäksi.💉
"Muistaisit arvostaa sun omaa kauneutta.
Sinä teet oman tiesi, joka vie minne viekin. Kaiken rakkauden, minkä annat sen sä saat aina takaisin."
-Oma tieni ~ Paula Koivuniemi ja Toni Wirtanen
Seuraavassa tekstissä sitten paljastan asian, jota olen odottanut ja joka vihdoin tulee toteutumaan toivon mukaan! ❤️ Ja tämäkin oli hyvin tälläinen pintaraapaisu vain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)